Luomisen kepeys ja tuska

Mistäköhän se johtuu, että jotkut kuvat syntyvät aivan kuin luonnostaan ja toiset taas...eivät. Tämä on varmasti ammattitaitoa, että aina tulee perushyvää kauraa, mutta silti aivan varmasti myös raudankovilla ammattilaisilla on niitä hankaliakin kuvia, jotka pitää väkivalloin synnyttää. No mulla on monta tällaista työn alla. Olen tajunnut, että olen uusissa (henkilökohtaisissa) kuvissani ehkä vähän turhan kunnianhimoinen ja haluan maalata tarkasti jokaisen mättään ja männynkävyn, joka lopulta johtaa siihen, että kuva on täynnä paljoutta, muttei ehkä sitä punaista lankaa. Eli alan maalaamaan ennen kuin olen päättänyt, mitä kuva sisältää. Sitten siihen kasautuu paljon kaikkea...jännää. On niin paljon iisimpää tehdä vaikka... hmmmm... ihan pelkkä muurahaiskarhu! Ja tänään kaksi sellaista maalasinkin kun päivitin portfoliotani (wow, it´s been a while muuten!). Ne on siinä aloituskuvana, saapuivat maailmaan ilman hikeä ja kyyneleitä. Tai verta.



Mun pitäis jatkossakin tehdä paljon enemmän tällaisia pikkukuvituksia, etten vaan pääse hukkumaan valtavien eeppisten maisemakuvieni alle (joita tulette jossain vaiheessa sitten näkemään, työn alla on tosi monta sellaista, liittyen luonnollisesti lopputyöhöni), sillä kuvittaminen on paljon kiinni itsetunnosta: kun teet jonkun hyvän kuvan, oli se sitten kuinka pieni tahansa, siitä saa hyvät kicksit joka helpottaa duunin aloitusta taas seuraavana päivänä. Kuvien tekemistä voi verrata esim. vieraan kielen puhumiseen: jos saat jutun iisisti kulkemaan, saat intoa jutella lisää. Oikeastaan tämä asia toimii noidankehänä, ihmiset joilla on pokkaa puhua vieraita kieliä, vaikkeivät he olisikaan niin hyviä siinä, onnistuvat siinä helpommin kuin he, jotka jännittävät turhia. Kuvientekijän ja kielienpuhujan pitää onnistua ja tuntea olevansa hyvä tasaisin väliajoin tai homma voi lopahtaa. Sinnikkäällä ja rohkealla tekemisellä itsetunto, ammattiylpeys ja rutiini kehittyy. Joku viisas mies sanoi kerran, että "luonnostele paljon!". Sama mies kai aina sanoo, että pitäisi puhua japaniakin paljon, mutta kumpaakaan en ole vähään aikaan tarpeeksi tehnyt. Nyt kuitenkin tuntuu, että monet asiat saisivat muuttua tässä mun hiukan jämähtäneessä elämässä. Ei jaksaisi pitää mitään jarruja pohjassa, kun baana on niin avoinna edessä.

Eli pitäisi uskaltaa. Ja luonnostella. Ja puhua.
Kokemus luo varmuutta ja hitto vieköön kuinka onkaan iisimpää aloittaa maalaamaan haikaraa kun tekee siitä ensiksi hyvän luonnoksen ja sitten Photari auki ja hanat kaakkoon. Näin toimii digitaalinen maalaus parhaimmillaan. En väitä, etteikö suoraan kuvan aloittaminen Photarissa toimisi, se voi olla joskus tosi hyvä idea, mutta jos pitää tutkia miten saisi itsestään irti sen parhaimman kuvientekijä velhon, kaava olisi kutakuinkin seuraavanlainen:

-LUONNOSTELE
-älä tyydy ensimmäiseen tai helpoimpaan luonnokseen, näe vaivaa eri kuvakulmien, asentojen ja komposition miettimiseen
-ole tyytyväinen luonnokseesi, skannaa se
-avaa Photari (tai muu softa mitä käytätkään)
-väritä kuva
-tee taikasi kunnes se on erittäin hyvä ellei täydellinen
-nuku yön yli (mielellään)
-katso kuvaa levännein silmin, tee korjaukset ja VALMIS!

Tosi helppoa. Tähän pyritään.