Tapaaminen supernaisen kanssa

Viime postauksessani puhuin kuinka hienoa on kun "taide yllättää museossa arjen vilskeen läpi hohtavana innostavana tai ajattelua stimuloivana oivalluksena". Tämä oli aika ajankohtainen lausahdus. Haluan nyt hehkuttaa ja suitsuttaa erästä hahmoa, joka on saanut tämän väsyneen digimaalarin silmät vähän avautumaan ja mielen virkoamaan. Kävin eilen Kiasmassa, jossa on juuri avattu Marita Liulian Choosing My Religion -näyttely. Olin koko päivän tehnyt kotona hommia, tapaamatta ketään tai puhumatta kenenkään kanssa (näitä päiviä sattuu joskus elämään ja ne ovat todella kummallisia!). Olo oli täysin turta ja toimintakyvytön, silmät arastivat punaisina näyttöön tuijottamisesta ja päässä humisi. Pelastuksekseni tajusin seisovani Kiasman viidennessä kerroksessa kuuntelemassa kun karismaattinen naistaiteilija kertoi neljän vuoden taideprojektistaan Choosing My Religionista. En osannut odottaa, että itse Marita Liulia olisi paikalla, joten yllätys oli aikamoinen kun sain kuunnella tämän valovoimaisen tapauksen kertomuksia jättimäisestä projektistaan, jonka tekemiseen olisi voinut mennä koko pienisuuri ihmiselämä.

Taiteilija työnsä "Tao, Autumn" edessä.

Sain valtavasti voimaa tuosta kohtaamisesta. Jotain mystistä "I can do this" -asennetta. Oma projektini tuntuu toisinaan isolta kakulta, mutta nyt olo on jotenkin levollisempi, olkoonkin sitten vaikka hetken ajan. Jos joku voi tehdä kunnialla taidenäyttelyn maailman yhdeksästä pääuskonnosta, niin kyllä minäkin pistän yhden digimaalausnäyttelyn pystyyn tuosta vain! (Tosin mulla ei ole neljää vuotta aikaa, eikä ulkopuolista rahoitusta, mutta kuitenkin.)
Tarvitsin Maritaa ja Marita tuli ja pelasti.
Käykää katsomassa näyttely, suosittelen lämpimästi!


Oman taiteellisen työni kanssa olen ihan leppoisassa maanisdepressiivisessä vauhdissa. On päiviä jolloin luulen ajautuvani ahdistavaan umpikujaan, mutta huomaan sen aina olevan vain pimeä tunneli, joka pitää kulkea reippaasti läpi. On myös hetkiä jolloin kohoan astraalitasolle maalaamisessani, unohdan ajan ja paikan, levitoin digitaalisessa taivaassa, mutta sitten taas pamahdan kivuliaasti alas.. Ymmärrän olevani todella kriittinen. Ja tästä johtuen hieman puuduksissa. Olen käynyt keskustelua Pekan kanssa yhdestä ongelmallisesta maalauksestani, jota joskus rakastan ja toisinaan vihaan. Olen tehnyt sitä niin kauan ja niin pieleen! Aloitin sen tyhmästi fiilispohjalta ilman hyvää luonnosta ja tässä sitä ihmetellään kun homma ei toimi.. Sain kuulan rintaani, jäin hankeen makaamaan, MUTTA mä elän vieläkin, en suostu kuolemaan.

Liulian näyttelyn fiiliksen mukaan siteeraten: Tuhannen mailin matka alkaa yhdellä askeleella. Ja eiköhän se eka askel ole otettu jo aikoja sitten.

(Seuraavassa kuvassani on luvassa rakkauden kannibalismia. Lempiaiheeni, :D. Öitä.)