Itse taisin päästä tästä yli nyt lopullisesti. Ei mulla tosin ole koskaan ollut mitään suurta kriisiä ammatinvalintani suhteen, mutta joidenkin ystävien kanssa tätä kysymystä olen toki useampaan otteeseen pohtinut.
Olen tehnyt tätä mitä nyt teen tarpeeksi pitkään sanoakseni, että teen juuri sitä, mitä minun kuuluukin tehdä. Ainakin tällä hetkellä. Enkä tunne, että minun pitäisi tehdä jotain muuta työtä, joka saattaisi olla jossain mittakaavassa hyödyllisempää. Olen tajunnut, että tämä työhän on erittäin hyödyllistä!
Hyvä ajatus Pekka Himaselta joka on luovan talouden ja filosofian professori:
”Luovuuden tulee yhdistyä etiikkaan, sillä luovuus ei ole narsistista itsensä toteuttamista vaan myös sosiaalista tietoisuutta. Luovuuden kokemus syntyy tunteesta, että tekee jotain aidosti merkityksellistä. Luovaa työtä toteuttaessaan yksilö pystyy hyödyntämään ainutlaatuisia kykyjään ja potentiaaliaan ylittäen koko ajan aiemman tasonsa. Aidosti intohimoinen suhde omaan tekemiseen on välttämättömyys luovuuden kokemuksen saavuttamiseksi.”
Totta. Kuvittajan/taiteilijan on rakastettava työtään, tai se näkyy kilometrien päähän. Tällä alalla on niin paljon kilpailua, että junasta jää hetkessä jos intohimo kuolee. Tämä pistää miettimään, että voiko palomies vihata työtään, mutta olla kuitenkin hyvä palomies. Entä sairaanhoitaja? ...
“Äiti pojastaan pappia toivoi, poika lauloi, lauloi ja joi.” Ja niinhän ne äidit ja sukulaiset aina toivoo kaikenlaista. Lääkäreitä, sairaanhoitajia, opettajia, psykiatreja, poliiseja, palomiehiä jne. tarvitaan aina ja ikuisesti, mutta jos sielu ei ole kunnossa, ei tee mitään terveellä keholla tai mielelläkään. Taiteilijat ovat sielun tohtoreita. Keskellä arkea ja kiirettä ihmiset tarvitsevat kauniita asioita ja ajatuksia, jotka tulevat vähän yllättäen, kuten vaikka ykskaks lehden sivulla upean kuvituksen muodossa tai museossa arjen vilskeen läpi hohtavana innostavana tai ajattelua stimuloivana oivalluksena.
Minulla on satusydän ja yritän herätellä muidenkin vastaavia. Haluan kertoa tarinoita jokaisella kuvallani (ehkä joskus myös kirjan muodossa), luoda maailman jonne hukkua hetkeksi..
Ja kyllä, olen rauhassa ammatinvalintani kanssa. Se vie kaiken vapaa-aikani, mutta se on samalla työtäni ja sen tulokset ovat pitkäkestoisia. Kuvani eivät katoa minnekään, vaan voin nauttia niistä vielä kiikkustuolissa. Toivottavasti myös lapsenlapsenlapsenlapsenikin nauttivat niistä. Olen rakentamassa itseäni, joka tulee olemaan olemassa senkin jälkeen, kun fyysinen minä ei enää ole.
Tietoisesti tai epätietoisesti tämä on aika siisti ajatus!
Hyvää eilistä ystävänpäivää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti