KOHTA

ON TÄMÄ:

3.6 klo:18:30-21 on avajaiset jossa viini virtaa ja konnat tanssii! Teretulemasta!

Ahistaaa!

Hyvät vaput ja sorgenssonit piiiitkästä tauosta. Tauko johtui siitä, että kirjallinen pitää ihan oikeasti, eikä lainkaan leikisti, olla valmis tasan viikon päästä. Ei jäänyt tänä vuonna aikaa hillumiseen kaduilla serpentiinit kaulassa, vaan olen ollut sulkeutuneena kammiooni nyt jo kolmatta päivää putkeen. Kämppis heittää aina silloin tällöin ruokaa oven välistä, ja tarkistaa olenko vielä elossa.
No tämä ei ole totta, mutta kuitenkin: rankkaa on ollut.

Eikä kirjallinen ole vieläkään täysin perfekto jonka puolesta voisi taputtaa käsiä yhteen ja kutsua kaverit joraamaan, mutta enää ei ole aikaa (suuriin) korjailuihin. Ja onhan ne päälinjat kuitenkin hallussa joten ajattelin nyt vain rohkeasti aloittaa taittamisen. Ärsyttää, kun en tajunnut, miten saan InDesignissa sivunumerot alkamaan vasta sisällysluettelon jälkeen. Suorastaan piinaavaa. Joten InDesign menee tältä erää KIINNI. (myöhemmin menin sitten vielä kikkailemaan sivunumeroiden kanssa ja se osoittautuikin ihan iisigsi!hu.)

Tässä on kuvakerronnallisia kykyjä testaava ennakkotehtävä medialabraan. Tehtävänä oli kuvittaa joku ajankohtainen aihe, ja viitata tarinoissa keskusteluihin mitä aiheesta oli käyty internetissä.


Näkyymoi, toivottakaa mulle onnea!

Onko digitaide taidetta?

Moikkis vain Annu, Alessandro, Lenni, Muusa ja Koneko!

Tässä olen naputellut kuumeessa kirjallistani. Kannattaa näköjään olla kipeä: olen myös esimaalannut uuden huoneeni seinät. Sitten maalasin ton Muusan kuvan. (Mutta siihen meni vain 10 min.) Kipeän tehokasta.

Tässä pätkä kirjallisesta, jossa käsittelen aihetta onko digitaide taidetta.

ENNAKKOLUULOJA

Digitaalisesta maalaamisesta kiertää paljon ennakkoluuloja ihmisten keskuudessa, jotka eivät tunne alaa paremmin. Joidenkin mielestä digimaalaus on siirappimaista pintakiiltoa, tissejä, aseita ja suoraan sanottuna mautonta kitsiä.

Keräsin ihmisiltä digimaalausten kliseisiä aiheita, joita he ovat sanoneet nähneensä pari kertaa liikaa:

- Velhot, menninkäiset ja muut eeppiset öttiäiset
- Lohikäärmeet ja ritarit
- Horror –aiheet kuten vampyyrit, zombiet ja muut inhottavat olennot
- Robotit
- Naiset, jotka ovat liian laihoja, puolialastomia, cyberpunk -Barbie seksi-objekteja.
- Miehet, jotka ovat metallisia muskeli-hirviöitä
- Apokalyptiset maailmat, joissa talonraunioita ja joiden taivaat ovat luonnottoman värisiä
- Sota-aiheet, tykit ja panssarivaunut, sotilaat aseiden kanssa, futuristiset kypärät päässä

Monet digitaalisen maalausten stereotyyppisistä kitsch-aiheista näyttävät ihannoivan aseita, ylistävän väkivaltaa ja objektivoivan naisia. Aivan kuin ne tulisivat suoraan 16-vuotiaan gootti-pojan töhnäisistä päiväunista. (Ja ehkä ne tulevatkin.)
Surkeat aiheet vaikuttavat olevan myös äklö-futuristista, yli-romantisoitua kuonaa, kevytpornoa yksinäisille nörttimiehille tai toimintafilmien fani-taidetta. Kuvien tyyli on kopioitu jostain, kuten sarjakuvista ja animesta, tai ihan vain jostain muualta kuin omasta päästä. Edellä mainittuja aiheita voi TOKI tehdä tyylilläkin. Kunhan vain ymmärtää mitä tyyli yleensä on :D
(Isotissiset-äklö-Barbie-tappajat voidaan kuitenkin unohtaa saman tien. Tämä aihe pitäisi kieltää lailla. Laiminlyöjiltä Photari pois.)
Kopiointi ja mielikuvituksettomuus aiheissa ja tyylissä johtaa pakostakin sieluttomien kuvien tekemiseen. Mutta on hyvin virheellistä kuvitella, että kaikki digitaide olisi tällaista!

Opinnäytetyövalvojani Ossi Pirkosen sanoin: ”Aiheiden stereotypioita on tärkeä käsitellä, sillä silloin todistat / tiedostat niiden olemassaolon ja pääset niistä eroon ja sen kautta voit luoda jotain uutta ja merkityksellistä.”

Yritän parhaani.

Tässä olisi yksi esimerkki pashkasta. Gloria Pineiron on maalannut uhmakkaan skorpionin perse Ariel merenneito-wannaben tulisauvan kanssa. AAAAAARG!!!

Ryan Stephensin tekemä yrjö.

Kaksi edellistä taiteilijaa ovat varmasti aika varhaisessa vaiheessa mahdollisella urallaan kuvan tekijöinä, joten heille voi antaa vielä vähän armoa (ehkä), mutta tämä seuraava sankari on selkeästi tehnyt kuvia jo vähän kauemmin. Metsään mennään silti niin että rytisee ja kaikki puut kaatuvat... Kauhean vaivan nähnyt Christian Göbbels, mutta lopputulos on kyllä ihan karrrrrrrrrmiva.

Mikä ihmeen tikkusapeli naisella on kädessä? Ovatko jalat sijoiltaan? Mitä tapahtui tisseille? Miksi tissit yleensä näkyvät? Miksi tuollainen pornahtava alaosa? Onko naisella vinksahtanut luistimen terä super-hanskassa? Mikä vaivaakaan sutta? MIKSI toi vammarengas kiertää kuvaa? MIKSI?

EI NÄIN! EI NÄIN! EI NÄIN!

(Täytyy muuten sanoa, että toisten kuvien haukkuminen on tälleen yömyöhään kuumepäissä 20% vapauttavaa ja 85% ahdistavaa. Mua ihan oikeasti AHDISTAA katsoa noita kuvia. Tulee melkein huono olo. Voi pläääääääää.)

TEKEEKÖ TIETOKONE KAIKEN?

Monet uskovat myös, että tietokone tekee kuvan tekijän puolesta suurimman työn. Koneen sisällä on varmaan joku mystinen ”taide” –nappi, jota painamalla kuva syntyy kuin itsestään.

Kulttuurimme pitää taidetta jonain sellaisena mitä on vaikea ja aikaa vievää tehdä. Annamme paljon arvoa ajalle joka on mennyt taideteosta luotaessa ja myös teoksen materiaalikustannuksille.
Toisaalta taas kulttuurimme suitsuttaa teknologian kehityksen ja sen tuoman elämän helpottumisen puolesta.

Jossain elämänalueilla teknologian kehitystä siis arvostetaan, mutta kun puhutaan taiteesta, asia ei olekaan enää niin yksiselitteinen. Jos tietokoneilla työskentely helpottaa kuvan tekemistä, tekeekö se siis tästä taidesuunnasta vähemmän arvostettua?

Valokuvaustaide kävi aikoinaan saman kamppailun. Valokuvauksen kehittämisen myötä taidemaalareiden ei enää tarvinnut niin hanakasti pyrkiä ilmaisussaan realismiin, sillä valokuvaamalla sen pystyi tekemään napin painalluksella. Täten saivat impressionismi, kubismi ja ekspressionismi alkunsa. Mutta kun valokuvaustaide alkoi etsiä omaa paikkaansa taidesuuntausten joukossa, ennakkoluulot astuivat areenalle samalla tavalla kuin nyt digitaiteen kanssa. ”Eihän ihminen mitään tee, vaan se kapistus.”

Eläköön siis ennakkoluulot!

Ihmisten on ehkä vaikea hyväksyä sitä, että työkalu jota käytämme tehdäksemme taidetta on monimutkaisempi kuin kynä tai pensseli. Aivan kuin tietokoneella tai aikoinaan kameralla olisi oma tahto joka tekee kuvasta sellaisen kun siitä tulee.
Tietokone foobikoille tietokone on monimutkainen, kylmä ja anteeksiantamaton värkki, (mutta se luo kyllä kuitenkin hienoja maalauksia ollakseen niin kylmä).
Ehkä monia juuri pelottaa, etteivät he ymmärrä miten kuva valmistuu. Kun näin aikoinani Pekka Veikkolaisen työt, ajattelin itsekin vähän tähän tapaan. Vasta kokeiltuani digitaalista maalaamista, kaikki ennakkoluuloni katosivat savuna ilmaan. Hyviä kuvia on vaikea tehdä millä medialla tahansa. Kone helpottaa joitain asioita, mutta ei takuulla tee mitään puolestasi.

Voimme silti arvioida ja esteettisesti arvostaa kuvaa, vaikkemme tarkalleen ymmärtäisikään miten se on tehty. Vanhat hyvät periaatteet sommittelusta, väriopista, perspektiivistä jne. pitävät edelleen paikkansa.
Ollakseni hyvä kuvantekijä, minun pitää ymmärtää kuvan tekemisen periaatteet. Näiden taitojen oppimiseen ei löydy tietokoneesta minkäänlaista taikanappulaa.



Mitä mieltä te ootte??

Yöllisiä tarinoita osa 100

Kaikki kaksi blogini lukijaa varmaan säikähtivät viime postausta jossa kerroin pitäväni limaisista pyöreistä olennoista.
Älkää säikkykö. Pidän myös kissoista. Tosin jotkut kissat ovat kyllä pyöreitä. Harvemmin kuitenkin limaisia.

Jooooo..
Lenni ja Muusa muuttavat pian pois täältä. Tulee ikävä niitä ihania kurnuttajia.


Blogini on aikamoista ajatuksenvirtaa, tiedän kyllä! En ole oikeastaan näyttänyt MITÄÄN mitä olen tehnyt lopputyöni suhteen. Postaan vain nopeita luonnoksia Muusasta ja Lennistä. :D Asiallista.

Tänään kirjoitin aiheesta: "ONKO DIGITAIDE TAIDETTA?" Miten te itse näette tämän asian? Miten suhtaudutte digitaalisiin maalauksiin? Olis tosi kiva tietää. Mulla on tästä oma mielipiteeni ja aion kertoa sen sitten kun joku eka mahdollisesti kertoo mulle omansa.

(Ja jos totta puhutaan, niin teen lähinnä ennakkotehtäviä Taikin medialabiin nyt. Jos joku haluaa kertoa mulle ideoita lautapelistä joka käsittelee hulluutta ja sen säännötkin on ihan kreisit niin saa kertoa. Mulla on kyllä tähänkin idea, mutta antaa tulla vain jos joku jaksaa!)

Osssiiii, mä lähetän sen kirjallisen kyllä sulle. Huomenna vois olla hyvä hetki siihen :D

Ei muuta kuin hyvää yötä ja saleem aleikum!

Limaiset pyöreät olennot on mun juttu

Tajusin eilen jotain. Olen tehnyt nyt jo muutaman kuukauden lopputyö –maalauksiani ja usein huomaan olevani ihan jumissa. Sellaisessa kummallisessa painajaisuni-liisterissä, missä ei pysty liikkumaan vaikka mörkö jahtaa kintereillä.
Ja nyt tajusin syynkin: Suomi ei inspiroi mua millään tavalla tällä hetkellä. Virtaa saan kyllä erinäisistä jutuista ja paikoista, ja näistä olenkin puhunut aikaisemmin, mutta suurimman inspiraation lähteeni nukkuessa, eli luonnon, olen ollut ihan sekaisin tietämättä syytä.

Katselin vanhoja kuvituksiani Japanin ajoilta ja muistin kuinka vaivattomasti useat kuvat olivat syntyneet kun ympärillä oli niin paljon uutta ja kaunista. Ei mikään ihme, että pyristelin takaisin Japaniin saman tien kun palasin Suomeen, mutta kuukausien vieriessä vaivihkaa eteenpäin, monet lähtemisen palot ja halut ovat sammuneet. Uuden opiskelupaikan myötä vaihtoon lähtö olisi taas mahdollista, mutta siitähän emme voi vielä mitään tietää. Siis uudesta opiskelupaikasta.

Toinen asia minkä tajusin on, että tykkään maalata pyöreitä muotoja. Totoro vetoaa muhun niin lujaa, sillä se on niin yksinkertainen, mutta kuitenkin ilmeikäs, ja pyöreä. Huomaan aloittavani useat hahmoni Totoro-asetelmasta; jotain pyöreää ja yksinkertaista.
(Kulmikkuus ei ole näköjään mun juttu, mutta ehkä joskus vielä taltutan kulmatkin).

Totoro on niin söpö, että sen tekisi mieli syödä.

Seuraavaksi haluan maalata lisää meduusoja ja mustekaloja, kerta ovat niin ihanan limaisia ja pyöreitä. Seuraavaan duuniin tulee kauhea määrä tällaisia loistavia hotaruika –olentoja, joita oli Japanin Takaokassa, paikassa missä asuin 10 kuukautta. Ne siis oikeasti loistavat meressä, suurina laumoina ne ovat meren pieniä tulikärpäsiä. Ja sitten ne laitetaan lautaselle ja syödään. (Ja jos käy hyvä tuuri, kukaan ei saa vatsatautia. :D)

(Unohdin ihan tarkoituksella näistä kavereista ne pään siivekkeet, tai ulokkeet, sillä halusin näistä enemmän just tällaisia tatteja. jeps. :D)

Päivämääriä

Tänään olen kirjoitellut lopputyön kirjallista osuutta. Olen ylpeä tästä, sillä sen aloittaminen ei koskaan ole ollut oikein helppoa.

-> 11.5 on kirjallisen palautus, eli se tarkoittaa, että tässä on vielä kahdeksan viikkoa aikaa pakertaa.

JA

-> 2.6 on taidenäyttelyn avajaiset Sarjakuvakeskuksessa, eli 11 viikkoa tähän h-hetkeen.

On aikaa vielä taikoa kamaa, hyvä niin!

Muusa ja Lenni ovat sisarus-katteja, yllätän ne usein halailemasta toisiaan.

Hyvää yötä ja huomenta

Yötöissä ollaan. Kiitos vain Ossille joka visitoi tänään ja jutskaili tärkeistä lopputyötä koskevista asioista. Olen nyt VIRALLISESTI aloittanut kirjallisen kirjoittamisen ja kahdeksan maalausta on hyvässä vauhdissa. Kahdesta vikastakin on jo idea, eli ollaan kai täysin aikataulussa.

Katsoin juuri Englantilaisen potilaan ja sain siitä idean yhteen hahmoon (uskokaa tai älkää). Se leffa jaksaa kyllä aina itkettää, vaikka tietääkin mitä tuleman pitää. Haukkukaa vain nössöksi.

Kävin taannoin Ateneumin Kalevala -näyttelyssä ja ihmettelenkin, miksei multa kysytty teosta näyttelyyn! Senkin Atski! Siellä on vanhojen klassikoiden ohella tämänpäivän taiteilijoiden näkemyksiä Kalevalan aiheista, kannattaa käydä katsomassa ja tutkia itse.
Ja Tennispalatsin taidemuseossa pyörii Disney -näyttely joka puhkoo tehokkaasti Disneyn magiaa ja tavallaan myös luo jonkun verran lohtua omaan taiteelliseen elämääni kun huomaa, että Disneyn ideat ovat pitkälti tulleet Eurooppalaisten kirjailijoiden kynistä/elokuvista tai jostain muualta kuin heidän omista päistä. Picasson sanoin: "Hyvä taiteilija kopioi, erinomainen varastaa."..........

En aio kuitenkaan varastaa keltään mitään, lähinnä vain helpottua ajatuksesta, ettei kellään taiteilijalla ole varmaan mielettömän helppoa luoda uutta maailmaan, jossa kaikki on jo keksitty.

Lupasin esitellä mustekala-aiheista maalausta seuraavalla kerralla, mutta saattekin tyytyä levottomaan Muusan kuvaan. Koska kissat ovat vallanneet sänkyni en voi mennä nukkumaan ja on pakko maalailla, aika kätevää.

Muusa ja Lenni

Luin tässä taas vähän aikaa sitten yhden tehokkuuden ja inspiraation boostaus –artikkelin tammikuun 2009 Computer Arts –lehdestä.
Kuvittajat, animaattorit ja graafikot kertoivat omia kokemuksiaan duuneistaan, tässä valitut ja hyvin tiivistetyt palat:

1 The four step program
David Foldvari

1)tutki 2) muodosta ideat tutkimukselle 3) riko ideat peruselementeiksi ja tutki niitä 4) työskentele lopullisen duunin kanssa.
Jos jossain vaiheessa asiat ei luista, se on selvä merkki, että idea on vajavainen. Siinä vaiheessa kannattaa palata alkuun. Älä turvaudu nättiin kuoreen- pahinta on jos täytyy turvautua pinnankiillotuskikkailuun peittääkseen puutteellista ideaa.

2 Inspiroidu luonnosta – sieltä löytyy kaikki!
Si Scott

No tämä on nyt niin selkeä juttu, etten jaksa tästä sen kummemmin kirjoitella. Mutta maailmassa on niin friikkejä otuksia, ettei tosikaan: syvänmerenkalat, meduusat, muurahaiskarhut, kummituseläimet jne. ovat ihan avaruudesta tulleiden näköisiä otuksia, kukapa niistä ei inspiroituisi! (ps. ensi kerralla aion postata tänne mustekala-mamman!)

3 Yksityiskohdat ovat yhtä tärkeitä kuin kokonaiskuva
Gary Fernández

It´s all in the details! Jumala asuu yksityiskohdissa.

4 Kommunikoi selkeästi työnantajasi kanssa
Luke Feldman

On tärkeää olla täysin selvillä minkälaista kuvaa sinulta odotetaan -mitkä ovat kuvan elementit, millainen leiska, mahdollisen hahmon asemointi, väriteema, yksityiskohtien määrä ja aikataulu.

5 Anna ideoiden muokkaantua prosessin aikana
Gary Fernández

Kun teet kuvaa, kaikkea ei tarvitse lyödä lukkoon alkuvaiheessa (ellei tietty ole pakko). Joskus parhaimmat ideat tulevat kun olet jo jonkin aikaa työstänyt kuvaa ja keksit matkan aikana uuden hyvän polun minne työ voisi lähteä.

6 Anna päähänpinttymän viedä mukanaan
Gary Fernández

On helppo tehdä kuva siitä mitä koko ajan kelailee, eikös.

7 Järki kunnianhimossa
David Foldvari

Liika kunnianhimo/perfektionismi voi johtaa tarpeettomaan stressiin. Ei ole aina hyvä tehdä töitä kunnes silmät räjähtää päässä (aijaa...). Liikatyöstetty, ylityylitelty teos näyttää aina vähemmän itsevarmalta kuin yksinkertaisempi lähestymistapa. Jos vika kuva tuottaa sinulle pääkipua, se yleensä tarkoittaa, että ideasi on puutteellinen.

8 Aloita keskuselementistä ja rakenna kuvaa siitä ulospäin
Gary Fernández

”Aluksi hahmottelin sateenvarjon niin kuin näette sen kuvassa ja sitten mietin, missä tilanteessa voisin sitä käyttää. Tärkeintä oli päättää elementit mitä halusin kuvaan ja sitten aloin leikittelemään niillä. Koska meillä on suuri pula vedestä Espanjassa, pääidea oli säästää sitä.”

Rainy Day, Gary Fernández

Aika usein muuten työskentelen juuri näin. Töissäni on paljon otuksia ja olentoja ja monesti kuvan rakentaminen alkaa juuri jostain hahmosta. Saatan nähdä hauskan näköisen koiran jossain, ottaa siitä photon, maalata siitä oman versioni ja laittaa sen jonnekin sopivan outoon ympäristöön, kuten olen tässä tehnyt:

Alussa oli koisaava koira--

--josta syntyi vuoren henki.

Töiden suhteen olen ollut muuten hieman jäässä viime aikoina, syynä varmaan muutto uuteen kotsaan, jonne pitää kunnolla asettua ennen kuin homma voi taas toimia täydellä teholla. Mutta lopputyö kutkuttelee jatkuvasti pääkopassa. Ja eilen varmistui, että saan pitää lopputyönäyttelyn Sarjakuvakeskuksessa (Kolmas linja 17, Kalliossa)! 2.6 alkaen mun duuneja voi sitten ihmetellä printtiversioina. Oujee!

Ja tässä ovat kaikkien odottamat Muusa (tumma kisu) ja Lenni (vaalea kisu), jotka ovat mun uudet kämppikset (kolmen muun kaksi- ja yhden muun nelijalkaisen ohella). Si Scottin ja Gary Fernándezin vinkeistä olen siis ottanut vaarin: olen inspiroitunut luonnosta ja olen antanut päähänpinttymän viedä. Ja tänä aamuna mun pään ja sydämen ovat täyttäneet nämä lungit kehräävät rakkausmöykyt.

Kannibaalin tarina

Seuraava kuva on ollut ärsytyksen huippu ja murheen kryyni. Mutta syy on kyllä täysin tämän lahopään, joka lähti soitellen sotaan (niin kuin niin monta kertaa aikaisemminkin). Päässäni ollut idea ei tainnut ihan sellaisenaan riittää, että kuvasta olisi tullut heti parhautta. En tehnyt hyvää luonnosta, en miettinyt kompositiota sen kummemmin, en oikeastaan muuta kuin kuvan sisällön. Ja sain kärsiä. Mutta virheistä oppii, jotkut sanoo.

Aion julkaista kuvan prosessin NYT, se on musta aika mielenkiintoinen ja tapahtumarikas.

Kaikki alkoi tästä:

Jonka jälkeen hieman sävykorjailin:

Mutta tuntui, että jokin oli pielessä. Se on yleensä huono merkki kuvan ollessa näinkin pitkällä. Kävin keskustelua Pekka Veikkolaisen kanssa ja systeemi alkoi hahmottumaan. Hän sanoi, että "hahmo on litteä, harmaa ”valonsäde” on päälle liimattu, kompositio on outo ja koko kuva ei siis ole tarpeeksi kolmiulotteinen."

Tämä kritiikki on mulle HYVIN TYYPILLISTÄ.
Olen huomannut olevani kauhea pintakoristelija! Aika turhamainen. Paneudun yksityiskohtien maalaamiseen liian aikaisessa vaiheessa, ennen kuin kuvan kokonaisilme on päätetty.
Toisaalta mua kyllä viehättää lätty dekoratiivinen kuvitus ja haluaisin joskus myös tehdä vektorigrafiikkaa ilman mitään paineita valoista ja varjoista, mutta koen kuitenkin olevani enemmän kolmiulotteisen 2D:n tekijä.
Haluan oppia valot ja varjot tosi hyvin. Ainakin paljon paremmin kuin tällä hetkellä.

Skype keskustelu Pekan kanssa:

Jonna:
Ymmärrän tämän ongelman tosi hyvin NYT (kuva on liian lätty), tavallaan tajusin sen myös tehdessä, sitä vain vaipuu joskus transsiin ja sokeuteen

Pekka:
niin ei jaksais suunnitella vaikka se on tärkein

Jonna:
amen brother

Jonna:
On hyvä tunnistaa millainen ihminen on. ja minä olen sellainen joka menee perse edellä puuhun. sitten tajuan kyllä, että nyt tää on aika vaikeaa, mutta kun on jo aloittanut kiipeämään, niin kyllä sitä nyt loppuun asti voi mennä samalla vaikealla tekniikalla. nää kuvat on vaikeita, mutta niissä on paljon hyvää. aion pelastaa nää, sillä ne ansaitsee tulla kauniiksi..

Pekka pisti mulle apupaketin tulemaan, jotta hieman alkaisin miettimään valojen ja varjojen suuntaa ja luonnetta.
Pekan ammattitaito kyseistä asiaa kohtaan on syntynyt ahkerasti speedpaintingejä tekemällä (niitä pitää tehdä satoja ja satoja ja satoja, jotta oikeasti alkaa automaattisesti tajuamaan miten valo käyttäytyy) ja valokuvaamalla:
Pekka:
valokuvaus on muokannut mielipiteitäni kun on joutunut kaivamaan niitä kivien alta, ei voi ottaa kuvaa jos ei löydy luonnosta oikea valo ensin.. ja voimalassa tehtiin pitkiä päiviä sen armoilla.--
--Hanasaarta tehdessä pilviset päivät voimalassa oli kirous koska mikään ei näytä miltään... aurinkoiset päivät taas maalasi koko tilan syväksi ja kauniiksi.

Amen taas. Pekka viittaa hänen ja Hannes Vartiaisen uuteen lyhytelokuvaan Hanasaari A:han, joka on timanttia.


Jonna:
opimme arvostamaan valoa siinä vaiheessa kun näemme mihin se pystyy ja mitä se antaa, kaikkeen voi olla tyytyväinen ellei tiedä paremmasta.

Pitää olla tarpeeksi rohkea muuttamaan kuvaa, vaikka olisikin kuinka pitkällä sen kanssa. Mikä ei toimi, ei toimi. Sitten syntyi tämä:

Mutta jokin oli taas pielessä..........

Ja alkoi tulemaan tällaista tekstiä:
Jonna:
syön jogurttia JA MELKEIN otin Wacomin kynällä jogurttia suuhun! Taidan seota.

Pekka:
http://www.riemurasia.net/jylppy/media.php?id=60453&c=5
tuosta vähän sekoamisen mallia

Niinpä niin.. Monien vaiheiden jälkeen ollaan nyt tässä tilanteessa:
Jonna:
Pitää puhua niin tajuaa. Sitä sokeutuu jos yksikseen sohii..

Kannibaalin tarina on seuraavanlainen:
Nainen rakastuu palavasti mieheen joka ei rakasta häntä takaisin. He ovat sopineet tapaamisesta joen rannalla, jonne mies ei koskaan kuitenkaan saavu. Nainen odottaa ja odottaa kunnes joenvarsi rehevöityy ja puut sammaloituvat. Poloiset vieraat miehet jotka rannalle eksyvät naisolento napostelee suuhunsa, joskus jopa tahallaan houkuttelee heitä luokseen kuumottavalla laulullaan. Katkeroituneena hän muuttuu pikkuhiljaa puuksi kai itsekin, sammalmättääksi.
(Oiskohan tää kanssa jonkinlainen omakuva, ainakin vähän.)

Tapaaminen supernaisen kanssa

Viime postauksessani puhuin kuinka hienoa on kun "taide yllättää museossa arjen vilskeen läpi hohtavana innostavana tai ajattelua stimuloivana oivalluksena". Tämä oli aika ajankohtainen lausahdus. Haluan nyt hehkuttaa ja suitsuttaa erästä hahmoa, joka on saanut tämän väsyneen digimaalarin silmät vähän avautumaan ja mielen virkoamaan. Kävin eilen Kiasmassa, jossa on juuri avattu Marita Liulian Choosing My Religion -näyttely. Olin koko päivän tehnyt kotona hommia, tapaamatta ketään tai puhumatta kenenkään kanssa (näitä päiviä sattuu joskus elämään ja ne ovat todella kummallisia!). Olo oli täysin turta ja toimintakyvytön, silmät arastivat punaisina näyttöön tuijottamisesta ja päässä humisi. Pelastuksekseni tajusin seisovani Kiasman viidennessä kerroksessa kuuntelemassa kun karismaattinen naistaiteilija kertoi neljän vuoden taideprojektistaan Choosing My Religionista. En osannut odottaa, että itse Marita Liulia olisi paikalla, joten yllätys oli aikamoinen kun sain kuunnella tämän valovoimaisen tapauksen kertomuksia jättimäisestä projektistaan, jonka tekemiseen olisi voinut mennä koko pienisuuri ihmiselämä.

Taiteilija työnsä "Tao, Autumn" edessä.

Sain valtavasti voimaa tuosta kohtaamisesta. Jotain mystistä "I can do this" -asennetta. Oma projektini tuntuu toisinaan isolta kakulta, mutta nyt olo on jotenkin levollisempi, olkoonkin sitten vaikka hetken ajan. Jos joku voi tehdä kunnialla taidenäyttelyn maailman yhdeksästä pääuskonnosta, niin kyllä minäkin pistän yhden digimaalausnäyttelyn pystyyn tuosta vain! (Tosin mulla ei ole neljää vuotta aikaa, eikä ulkopuolista rahoitusta, mutta kuitenkin.)
Tarvitsin Maritaa ja Marita tuli ja pelasti.
Käykää katsomassa näyttely, suosittelen lämpimästi!


Oman taiteellisen työni kanssa olen ihan leppoisassa maanisdepressiivisessä vauhdissa. On päiviä jolloin luulen ajautuvani ahdistavaan umpikujaan, mutta huomaan sen aina olevan vain pimeä tunneli, joka pitää kulkea reippaasti läpi. On myös hetkiä jolloin kohoan astraalitasolle maalaamisessani, unohdan ajan ja paikan, levitoin digitaalisessa taivaassa, mutta sitten taas pamahdan kivuliaasti alas.. Ymmärrän olevani todella kriittinen. Ja tästä johtuen hieman puuduksissa. Olen käynyt keskustelua Pekan kanssa yhdestä ongelmallisesta maalauksestani, jota joskus rakastan ja toisinaan vihaan. Olen tehnyt sitä niin kauan ja niin pieleen! Aloitin sen tyhmästi fiilispohjalta ilman hyvää luonnosta ja tässä sitä ihmetellään kun homma ei toimi.. Sain kuulan rintaani, jäin hankeen makaamaan, MUTTA mä elän vieläkin, en suostu kuolemaan.

Liulian näyttelyn fiiliksen mukaan siteeraten: Tuhannen mailin matka alkaa yhdellä askeleella. Ja eiköhän se eka askel ole otettu jo aikoja sitten.

(Seuraavassa kuvassani on luvassa rakkauden kannibalismia. Lempiaiheeni, :D. Öitä.)

Ammatinvalintakriisi

Meillä kaikilla on varmaan ollut sellainen jossain vaiheessa. Erityisesti luovantyön tekijöillä: sitä kun haluaa niin kovasti luoda ja taiteilla, mutta joskus takuulla miettii, että auttaako siinä ketään. Onko siinä mitään järkeä, onko se lainkaan hyödyllistä?
Itse taisin päästä tästä yli nyt lopullisesti. Ei mulla tosin ole koskaan ollut mitään suurta kriisiä ammatinvalintani suhteen, mutta joidenkin ystävien kanssa tätä kysymystä olen toki useampaan otteeseen pohtinut.

Olen tehnyt tätä mitä nyt teen tarpeeksi pitkään sanoakseni, että teen juuri sitä, mitä minun kuuluukin tehdä. Ainakin tällä hetkellä. Enkä tunne, että minun pitäisi tehdä jotain muuta työtä, joka saattaisi olla jossain mittakaavassa hyödyllisempää. Olen tajunnut, että tämä työhän on erittäin hyödyllistä!

Hyvä ajatus Pekka Himaselta joka on luovan talouden ja filosofian professori:
”Luovuuden tulee yhdistyä etiikkaan, sillä luovuus ei ole narsistista itsensä toteuttamista vaan myös sosiaalista tietoisuutta. Luovuuden kokemus syntyy tunteesta, että tekee jotain aidosti merkityksellistä. Luovaa työtä toteuttaessaan yksilö pystyy hyödyntämään ainutlaatuisia kykyjään ja potentiaaliaan ylittäen koko ajan aiemman tasonsa. Aidosti intohimoinen suhde omaan tekemiseen on välttämättömyys luovuuden kokemuksen saavuttamiseksi.”
Totta. Kuvittajan/taiteilijan on rakastettava työtään, tai se näkyy kilometrien päähän. Tällä alalla on niin paljon kilpailua, että junasta jää hetkessä jos intohimo kuolee. Tämä pistää miettimään, että voiko palomies vihata työtään, mutta olla kuitenkin hyvä palomies. Entä sairaanhoitaja? ...

“Äiti pojastaan pappia toivoi, poika lauloi, lauloi ja joi.” Ja niinhän ne äidit ja sukulaiset aina toivoo kaikenlaista. Lääkäreitä, sairaanhoitajia, opettajia, psykiatreja, poliiseja, palomiehiä jne. tarvitaan aina ja ikuisesti, mutta jos sielu ei ole kunnossa, ei tee mitään terveellä keholla tai mielelläkään. Taiteilijat ovat sielun tohtoreita. Keskellä arkea ja kiirettä ihmiset tarvitsevat kauniita asioita ja ajatuksia, jotka tulevat vähän yllättäen, kuten vaikka ykskaks lehden sivulla upean kuvituksen muodossa tai museossa arjen vilskeen läpi hohtavana innostavana tai ajattelua stimuloivana oivalluksena.

Minulla on satusydän ja yritän herätellä muidenkin vastaavia. Haluan kertoa tarinoita jokaisella kuvallani (ehkä joskus myös kirjan muodossa), luoda maailman jonne hukkua hetkeksi..
Ja kyllä, olen rauhassa ammatinvalintani kanssa. Se vie kaiken vapaa-aikani, mutta se on samalla työtäni ja sen tulokset ovat pitkäkestoisia. Kuvani eivät katoa minnekään, vaan voin nauttia niistä vielä kiikkustuolissa. Toivottavasti myös lapsenlapsenlapsenlapsenikin nauttivat niistä. Olen rakentamassa itseäni, joka tulee olemaan olemassa senkin jälkeen, kun fyysinen minä ei enää ole.
Tietoisesti tai epätietoisesti tämä on aika siisti ajatus!

Hyvää eilistä ystävänpäivää!

Eka kerta

Kuva löytyi! 27.3.2004 klo 0:16 Helsingin Sörnäisissä Wacom lauloi ensimmäistä kertaa.

Milloin oli sun eka kerta?Sitä ollaan niin seesteisen näköistä että.. Oikeesti olo oli tämä: BAILA.

Ideoiden synty

Luovuus ei ole tiedettä, se ei toimi tahdosta ja se voi pettää juuri silloin kun sen kuuluisi toimia...

Luen kirjaa nimeltä "Secrets of digital illustration, a master class in commercial image-making", Lawrence Zeegen. Aion tutkia kirjan kymmentä vinkkiä miten tuottaa ideoita. Katsotaan työskentelenkö Zeegenin mielestä oikein.

1
Valmistaudu toimintaan. Siivoa työpisteesi: laita epämääräiset filut roskikseen ja eksyneet - oikeisiin kansioihin, kynät ja paperit siistiin järjestykseen, kokikset pois näppäimistön läheltä...

-Mulla tämä tosiaankin auttaa. On ihana lopettaa joku projekti, siivota siihen liittyvä data pois alta ja aloittaa elämä puhtaalta pöydältä. Kannatan tätä ohjetta täysiä.

2
Opi ymmärtämään itseäsi. Milloin ja missä saat parhaat ideasi? Milloin pystyt työskentelemään tehokkaasti. Jos et voi keskittyä täysiä musiikin soidessa taustalla, laita huone hiljaiseksi ja keskity tovi ennen kuin Lily Allen taas pauhaa. Kannattaa joskus myös kokeilla pistää puhelin ja netti kiinni. Tämä kuulemma toimii.

-Kun linnoittautuu piiloon ulkomaailmalta, eli mulla se tarkoittaa, että laitan Skypen kiinni, enkä lue sähköposteja, on kyllä aika lungisti omassa pikku tilassaan missä voi hyvin keskittyä. Puhelin mulla on kyllä AINA päällä, eli mulle voi aina soittaa oli sitten päivä tai yö. (Joskus tosin unohdan sen jonnekin, mutta aika harvoin.)
Mun luovuus toimii joko tosi myöhään illalla/yöllä tai aamulla varhain kun sää on parhain. Päivät on puurtamisen aikaa. Päivällä suurin mielikuvitus lepää ja odottaa elämän rajatiloja ja hämäriä hetkiä.

3
Luonnostele. Aina. Ja joka paikassa. Parhaat ideat voivat syntyä yhtä hyvin viattomalla pikku tuherruksella kirjekuoren taakse. Jos tällaista syntyy paljon, sinulla on oikea idea-aarrearkku käsissäsi.

- En luonnostele, enkä joka paikassa. Mutta aika usein nykyään kuitenkin. Luonnosvihkoja voisi ripotella vessaan, keittiöön ja joka paikkaan, jotta ne olisi koko ajan käden ulottuvilla.

4
Jälleen kerran: avaa luonnosvihko ja valkkaa lempparitussisi ennen kuin avaat Photarin (tai jonkun). Kannattaa käyttää aikaa idean hahmotteluun ennen kuin alkaa säheltämään mielivaltaisesti koneella.

- Usein en tee tätä. Olen siinä mielessä tuhma (laiska).

5
Tutki ja kiinnostu uusista asioista. Inspis iskee kun olet kiinnostunut jostain ja saat uusia ajatuksia päähäsi. Oppiminen takaa uudenlaisen ajattelun kehittymisen.

-Luen kirjoja jotka inspiroivat, ainakin henkilökohtaisen elämän elämiseen, mutta kaikkihan kumpuaa sieltä. Leffojakin katson aina kun mahdollista. Ja olen tyytyväinen, ettei mulla ole enää telkkaria. Jos mulla olisi sellainen, olisi se varmasti liian usein päällä. Nyt joudun oikeasti tekemään duunia ja kuuntelemaan laadukasta musiikkia viihdyttääkseni itseäni. Toimiva ratkaisu jälleen. Sitten tapailen mielenkiintoisia ihmisiä, parhaimmat jutut tulevat kyllä heiltä.

6
Älä aina käytä kuvia ratkaistakseni ongelmia. Joskus kannattaa ideoida käyttäen tekstiä. Laita ajatuksia ylös ranskalaisilla viivoilla ja yhdistele ja kaavioi näitä.

-Never done this... Jos multa pyydetään kuvaa, etsin referensseiksi kuvia ja luonnostelen. Harvemmin tosiaan kirjoitan ylös asioita.. Mitenköhän tää edes toimii. Voisi kokeilla..

7
Luo oma referenssi-kirjastosi, missä on sinua kiinnostavia kuvia, lehtileikkeitä, postimerkkejä, tavaroita jne.

-Tätä olen tehnyt, mutta nyt mun kirjasto on toisessa kaupungissa kuin minä. Luotan nettiin useissa tilanteissa nykyään. Kun vakiinnun elinpaikkani kanssa, aion tehdä järkyttävän kokoiset tiedostot kaikista mua inspiroivista kuvista ja lehtileikkeistä. Olen ehdottomasti keräilijä.

8
Hullun lailla työskentely ei ole hyväksi luovuudelle. Luovuus on kuin moottori joka tarvitsee lepoa ja öljyämistä, joten joskus kannattaa laittaa kone kiinni ja mennä oikeaan maailmaan seikkailemaan. Joskus pitää kerätä niitä oikeita kokemuksiakin (NIIN JUST WOWIN ORJAT ja muut!). Käy tilaisuuksissa, juhlissa, tapahtumissa, konserteissa, kirppiksillä jne. Toimii.

-No tässä olen lähes mestari. Lähikuukausien aikana olen ollut erittäin omalaatuisissa juhlissa, Sexhibitionissa (:D), DJ Krushin, N.E.R.D:n ja Rinneradion keikoilla, Kiasmassa, Ateneumin Hokusai ja Hiroshige näyttelyssä, Sinebrychoffin taidemuseossa (Auringonjumalattaren tyttäret, japanilainen naisellisuus -näyttelyssä), kaikissa pikku taidenäyttelyissä mitä tulee vastaan, Artekin 1:1 Prototyyppi -näyttelyssä (jossa pyörii myös mun animaatio, siellä on siis meidän koulun opiskelijoiden töitä) ja juuri viime viikonloppuna Vintage Fairissa missä nainen tanssi nännitasseleissa. Joo. Ainakin tasseleista olen inspiroitunut.. ja burleskista, joka on ollut tosi esillä viime aikoina. Kannattanee touhuta paljon ja vastaanottaa asioita.

Klikkaa mimmiä! Burleski-typykät pukeutuu tasseleihin joissa on tuollaiset pitkät töpsöttimet. Niiden pyörittely on taidetta.

9
Suunnittele aikataulusi huolella jos ideasi eivät tule tuosta noin. Anna oikeasti aikaa ideoinnille ja tutkimukselle. Googleta. Juttele. Hanki tietoa.

-Jeps, oon hyvä ajan kanssa. En osaisi olla epätäsmällinen aikatauluissa, en ainakaan vielä. Mulle on tärkeää tehdä asiat sovittuun aikaan. Noudatan deadlineja kuin kuuliainen koira vaarin käskyjä.

10
Kysy kaverilta tai kollegalta mielipidettä kuvastasi. Joskus joitain asioita ei vain näe omin silmin. Ennen kuin lähettää kuvan eteenpäin kannattaa nukkua yön yli, niin aivot ovat taas freesit.

-Kysyn usein mielipidettä muilta jotka koneeni viereen eksyvät. Pekka on myös mun paras kriitikko ja apu, mutta se ei ole aina maisemissa. Olen kuitenkin oppinut ajan kanssa luottamaan itseeni sen verran, ettei kuva ole ainakaan mikään katastrofi kun lähetän sen asiakkaalle, (vaikkei kukaan olisi sitä siunannutkaan). Mutta olo on kyllä selkeästi varmempi jos joku näyttää kuvalle vihreää valoa. Oli se sitten oikeastaan kuka tahansa, jännä sinänsä.

Onnenlohikäärme ja snadisti digimaalauksen historiaa

Digitaalinen maalaus taisi saada alkunsa kun vuonna 1963 amerikkalainen Ivan Sutherlandin teki Massachusettsin (yritäpä lausua tämän kaupungin nimi pätevästi) yliopiston lopputyönään Sketchpad –ohjelman, jota pidetään merkittävänä alan varhaisena laitteena ja ohjelmana, jossa havaittiin muun muassa tietokoneen mahdollisuus animaatioiden luomiseen.

Hahaa, tässä puuhastellaan Sketchpadilla!

Piirustuslauta RAND otettiin käyttöön vuonna 1961. Erään japanilaisen sanomalehden kirjainmerkkien hallinnasta sai alkunsa mahtava yhtiö Wacom 1980-luvulla. Läpimurtona voi pitää Wacomin paineentunnistavan ja johdottomalla kynällä varustetun piirustuslaudan ilmestymistä 1990-luvulla.

Tältä näyttää pyhä Wacom.

Vuonna 1975 digitaalinen kuvantekojärjestelmä saattoi maksaa huikeat 140 000 Yhdysvaltain dollaria (110 000 €), kun taas vuonna 2005 sellaisen sai itselleen 1 500 dollarilla (1175€).
Nykyään perus Photoshopin saa noin 550 eurolla ja A4 –kokoisen Wacomin n.430 eurolla. Hinnat tulevat koko ajan alas kun softien ja piirtolevyjen käyttäjäkunta kasvaa. Tuotteet myös kehittyvät huimaa vauhtia ja ohjelmia päivitetään tasaisin välein.

Tuosta Wacomin kehittymisestä voisi mainita sen verran, että markkinoille on myös normaalin piirtolevyn ohella Cintiq -malli johon voi piirrellä suoraan, like this:

Hyvä puolihan tässä on nyt ainakin se, että tällä tekeminen tuntuu kuin ihan OIKEASTI OIKEASTI piirtäisi, saat katsoa kätesi huiskintaa ja luomustasi samaan aikaan. Samoin sen väitetään olevan nopeampaa tästä syystä. No, 21" vehjettä voi kokeilla hintaan n.2000 euroa, jej. (12" pikku Cintiqin saa noin tonnilla). Itselläni ei ole mikään kiire hankki tätä herkkua, vaikka kiinnostus laitetta kohtaan on tietty ilmeinen. Mutta ei ruoho ole aina vihreämpää aidan toisella puolen. Vai onko. (Nyt pitää hokea itselleen, että vanhat vehkeet kelpaavat hyvin, jumankauta!)

Digitaalinen piirtäminen ja maalaaminen alkoi yleistyä 1990-luvun lopulta varsinkin kuvittajien, sarjakuvapiirtäjien ja animaatiosuunnittelijoiden keskuudessa. Graafisten alojen opiskelijat opettelevat piirtämään ja maalaamaan perinteisin välinein, mutta saavat koulutusta myös uusiin menetelmiin. Hyvä kuvantekijä ei todellakaan luota pelkästään laitteisiinsa, vaan perinteiset piirustus- ja maalaustaidot ovat kaiken alpha ja omega. Tästä puheenollen, ajattelin luonnostelutaitojani kehittääkseni laittaa aina jokaisen postaukseni yhdeydessä pikku speed paintingin mukaan. Jos sitä ei ilmesty, niin saa antaa piiskaa!

Oikeasti, kaiken tämän höpinän aikana, mulla oli oikeasti vain mielessä Muumit. Ja miksipä ei olisi, ne kun on parhautta.

Muumeissa on jotain sanoinkuvaamatonta, ajatonta taikaa, mikä tuntuu kestävän sukupolvelta sukupolvelle, ja muumien fanien ikäjakaumakin tuntuu olevan valtava. Muumeissa on ehdotonta ja roihuavaa rakkauden lämpöä (Muumimamma), elämänviisautta (Muumipappa), söpöstelyä (Niiskuneiti), itsensä löytämistä (Muumipeikko), jännitystä (Mörkö), neuroottisuutta (Vilijonkka), tuhmuutta ja väärinymmärrystä (Haisuli), jääräpäisyyttä (Pikku Myy), pössyttelyä, seikkailua ja itsenäisyyttä (Nuuskamuikkunen), magiaa (Noita), kekseliäisyyttä (Niisku), luonnonrakkautta (Hemuli), SÄHKÖÄ (Hattiwatit)... eli lähes kaikkea! Jostain syystä nämä valkoiset virtahevot ja isonenät ovat vain puhdasta timanttia, ja timantit ovat ikuisia. (Nyt pitää vain pyrkiä kohden Tove Janssonin luovuuden valoa, ja luoda jotain edes lähelle yhtä mahtavaa, tai ehkä mahtavampaakin... Kunnianhimoa!)


Joka tapauksessa, mulle tuli tänään mieleen muumien jakso "Maailman viimeinen lohikäärme", jossa pikku lohari uiskentelee lammessa ja Muumipeikko pyydystää sen ja laittaa purkkiin. Se olisi halunnut pitää sen itsellään, mutta muistaakseni tarinan opetus oli, ettei mitään noin villiä ja vapaata voi vaan vangita ja Muumipeikko joutuu ankaran henkisen taistelun jälkeen päästämään olennon vapauteen. (Jos muistatte tarinan paremmin, saa jakaa!) Maalasin oman onnenlohikäärmeeni, katsotaan missä vaiheessa päästän sen menemään... Ihmisillä on aina kauhea tarve omistaa kaikkea kamaa ja toisia ihmisiä. Mullakin on ollut vaikeuksia olla itsenäinen lähiaikoina, mutta kaikki mikä kimaltaa ei ole kultaa. Niin kuin Muumit. Pitää osata elää ilman katinkultaa. Pitää uskaltaa vapauttaa onnenlohikäärmeet purkeistaan, sillä meistä löytyy kaikki tarvittava poweri sisältä. KIAI!

Tämä biisi kertoo tästä oivalluksesta :)

Attentione! Painakaa kuvaa, niin näette sen kokonaan!

Luomisen kepeys ja tuska

Mistäköhän se johtuu, että jotkut kuvat syntyvät aivan kuin luonnostaan ja toiset taas...eivät. Tämä on varmasti ammattitaitoa, että aina tulee perushyvää kauraa, mutta silti aivan varmasti myös raudankovilla ammattilaisilla on niitä hankaliakin kuvia, jotka pitää väkivalloin synnyttää. No mulla on monta tällaista työn alla. Olen tajunnut, että olen uusissa (henkilökohtaisissa) kuvissani ehkä vähän turhan kunnianhimoinen ja haluan maalata tarkasti jokaisen mättään ja männynkävyn, joka lopulta johtaa siihen, että kuva on täynnä paljoutta, muttei ehkä sitä punaista lankaa. Eli alan maalaamaan ennen kuin olen päättänyt, mitä kuva sisältää. Sitten siihen kasautuu paljon kaikkea...jännää. On niin paljon iisimpää tehdä vaikka... hmmmm... ihan pelkkä muurahaiskarhu! Ja tänään kaksi sellaista maalasinkin kun päivitin portfoliotani (wow, it´s been a while muuten!). Ne on siinä aloituskuvana, saapuivat maailmaan ilman hikeä ja kyyneleitä. Tai verta.



Mun pitäis jatkossakin tehdä paljon enemmän tällaisia pikkukuvituksia, etten vaan pääse hukkumaan valtavien eeppisten maisemakuvieni alle (joita tulette jossain vaiheessa sitten näkemään, työn alla on tosi monta sellaista, liittyen luonnollisesti lopputyöhöni), sillä kuvittaminen on paljon kiinni itsetunnosta: kun teet jonkun hyvän kuvan, oli se sitten kuinka pieni tahansa, siitä saa hyvät kicksit joka helpottaa duunin aloitusta taas seuraavana päivänä. Kuvien tekemistä voi verrata esim. vieraan kielen puhumiseen: jos saat jutun iisisti kulkemaan, saat intoa jutella lisää. Oikeastaan tämä asia toimii noidankehänä, ihmiset joilla on pokkaa puhua vieraita kieliä, vaikkeivät he olisikaan niin hyviä siinä, onnistuvat siinä helpommin kuin he, jotka jännittävät turhia. Kuvientekijän ja kielienpuhujan pitää onnistua ja tuntea olevansa hyvä tasaisin väliajoin tai homma voi lopahtaa. Sinnikkäällä ja rohkealla tekemisellä itsetunto, ammattiylpeys ja rutiini kehittyy. Joku viisas mies sanoi kerran, että "luonnostele paljon!". Sama mies kai aina sanoo, että pitäisi puhua japaniakin paljon, mutta kumpaakaan en ole vähään aikaan tarpeeksi tehnyt. Nyt kuitenkin tuntuu, että monet asiat saisivat muuttua tässä mun hiukan jämähtäneessä elämässä. Ei jaksaisi pitää mitään jarruja pohjassa, kun baana on niin avoinna edessä.

Eli pitäisi uskaltaa. Ja luonnostella. Ja puhua.
Kokemus luo varmuutta ja hitto vieköön kuinka onkaan iisimpää aloittaa maalaamaan haikaraa kun tekee siitä ensiksi hyvän luonnoksen ja sitten Photari auki ja hanat kaakkoon. Näin toimii digitaalinen maalaus parhaimmillaan. En väitä, etteikö suoraan kuvan aloittaminen Photarissa toimisi, se voi olla joskus tosi hyvä idea, mutta jos pitää tutkia miten saisi itsestään irti sen parhaimman kuvientekijä velhon, kaava olisi kutakuinkin seuraavanlainen:

-LUONNOSTELE
-älä tyydy ensimmäiseen tai helpoimpaan luonnokseen, näe vaivaa eri kuvakulmien, asentojen ja komposition miettimiseen
-ole tyytyväinen luonnokseesi, skannaa se
-avaa Photari (tai muu softa mitä käytätkään)
-väritä kuva
-tee taikasi kunnes se on erittäin hyvä ellei täydellinen
-nuku yön yli (mielellään)
-katso kuvaa levännein silmin, tee korjaukset ja VALMIS!

Tosi helppoa. Tähän pyritään.

Alkuräjähdys

Kaikki alkoi Pekka Veikkolaisesta. Tai jos ihan tarkkoja ollaan niin kaveristani Ville Nevalaisesta, joka puhui minulle ensimmäistä kertaa Veikkolaisesta. Se oli lukioaikoina, elävänmallin piirustuksen tunnilla ehkä vuonna 2002. “Järvenpäässä on tää yks tyyppi, ihan sairaan hyvä maalari, ootko nähnyt sen duuneja netissä?” En ollut. “Mutta se maalaa digitaalisesti, on siis helpompaa, mutta kuitenkin!” Mitä, maalaa digitaalisesti? En ymmärtänyt muuta kuin, että ehkä se sitten oli vähän helpompaa, ehkä kone tekee paljon taiteilijan puolesta joka tekee kuvia digitaalisesti. Ehkä. Menin katsomaan Veikkolaisen sivut. Olin vaikuttunut ja ihmeissäni, kuvat eivät näyttäneet digitaalisilta laisinkaan, vaan ihan OIKEILTA maalauksilta. Miten se noita tekee? Tähän kysymykseen olisin heti halunnut saada vastauksen, mutta pistin asian syrjään vuodeksi, valmistuin ylioppilaaksi, lähdin Australiaan, tulin takaisin kotiin ja rakastuin. Ja kehenkäs muuhunkaan kuin Pekka Veikkolaiseen. Johan alkoivat maailmankaikkeuden salaisuudet selviämään. Ja siitä alkoi myös oma digimaalaamiseni, joka on täyttänyt sydämeni, jota teen lähes päivittäin, joka nykyään paljon määrittelee kuka olen.

Pekka Veikkolaisen digi-sketchi allekirjoittaneesta vuonna hmmmm...ehkä 2004?

Hetki tietokoneen näytön hehkussa, keskellä yötä, hyvän musiikin soidessa taustalla, minulla Wacomin kynä kädessä, ja sitten: vedän ensimmäinen viivani. Katson piirtolevyyn, mutta viiva ilmestyy tietokoneen ruudulla. Ihmeellistä. Yritän olla katsomatta käsiini, mutta huomaan, että se tuntuu vaikealta. Menee hetki, teen jonkun sutun ja menen nukkumaan. Ajattelin, kuinka hienosti kone ja piirtopöytä tekivät yhteistyötä, kuinka hyvältä kynä tuntui kädessä, ja kuinka kone oli tunnistanut käteni painon viivaa vedettäessä. Kaunista, lumoavaa. Kuin olisi tajunnut jonkun salaisuuden maailmassa, mitä ilman on ehkä voinut elää, muttei enää sen löytämisen jälkeen.
Ensi viikolla ostan oman Wacomini, päätin.
Siitä asti minulla on ollut oma Wacom-piirtolevyni, ensiksi Wacom Graphire, A5 ja nykyään Wacom Intuos 3, A4. Levy, jota hinkkaan monta tuntia päivässä: sen on siis pakko olla tosirakkautta :)

Lopputyössäni pohdin digitaalista maalausta taiteen muotona, onko se sitä oikeasti? Onko ihmisillä ennakkoluuloja tästä, tekeekö kone muka kaiken tekijän puolesta? (Hahaha, no tähän voin jo vastata, että EI.) Mutta mitä yleensä on digitaalinen maalaus ja missä sitä käytetään. Ketkä ovat alan huippuja ja mistä oma tyylini kumpuaa? Miksi maalaan ja miten maalaan. Haluan vastauksia ja ymmärrystä! Asia jota niin paljon teen, on minulle kuitenkin aika vieras, jos sitä alkaa syvällisesti tutkimaan. Toivottavasti kevääseen mennessä mieleni on täynnä tietoa, joka auttaa minua tajuamaan omaa taidettani ja paikkaani tässä maailmassa. Aloittakaamme!