Kannibaalin tarina

Seuraava kuva on ollut ärsytyksen huippu ja murheen kryyni. Mutta syy on kyllä täysin tämän lahopään, joka lähti soitellen sotaan (niin kuin niin monta kertaa aikaisemminkin). Päässäni ollut idea ei tainnut ihan sellaisenaan riittää, että kuvasta olisi tullut heti parhautta. En tehnyt hyvää luonnosta, en miettinyt kompositiota sen kummemmin, en oikeastaan muuta kuin kuvan sisällön. Ja sain kärsiä. Mutta virheistä oppii, jotkut sanoo.

Aion julkaista kuvan prosessin NYT, se on musta aika mielenkiintoinen ja tapahtumarikas.

Kaikki alkoi tästä:

Jonka jälkeen hieman sävykorjailin:

Mutta tuntui, että jokin oli pielessä. Se on yleensä huono merkki kuvan ollessa näinkin pitkällä. Kävin keskustelua Pekka Veikkolaisen kanssa ja systeemi alkoi hahmottumaan. Hän sanoi, että "hahmo on litteä, harmaa ”valonsäde” on päälle liimattu, kompositio on outo ja koko kuva ei siis ole tarpeeksi kolmiulotteinen."

Tämä kritiikki on mulle HYVIN TYYPILLISTÄ.
Olen huomannut olevani kauhea pintakoristelija! Aika turhamainen. Paneudun yksityiskohtien maalaamiseen liian aikaisessa vaiheessa, ennen kuin kuvan kokonaisilme on päätetty.
Toisaalta mua kyllä viehättää lätty dekoratiivinen kuvitus ja haluaisin joskus myös tehdä vektorigrafiikkaa ilman mitään paineita valoista ja varjoista, mutta koen kuitenkin olevani enemmän kolmiulotteisen 2D:n tekijä.
Haluan oppia valot ja varjot tosi hyvin. Ainakin paljon paremmin kuin tällä hetkellä.

Skype keskustelu Pekan kanssa:

Jonna:
Ymmärrän tämän ongelman tosi hyvin NYT (kuva on liian lätty), tavallaan tajusin sen myös tehdessä, sitä vain vaipuu joskus transsiin ja sokeuteen

Pekka:
niin ei jaksais suunnitella vaikka se on tärkein

Jonna:
amen brother

Jonna:
On hyvä tunnistaa millainen ihminen on. ja minä olen sellainen joka menee perse edellä puuhun. sitten tajuan kyllä, että nyt tää on aika vaikeaa, mutta kun on jo aloittanut kiipeämään, niin kyllä sitä nyt loppuun asti voi mennä samalla vaikealla tekniikalla. nää kuvat on vaikeita, mutta niissä on paljon hyvää. aion pelastaa nää, sillä ne ansaitsee tulla kauniiksi..

Pekka pisti mulle apupaketin tulemaan, jotta hieman alkaisin miettimään valojen ja varjojen suuntaa ja luonnetta.
Pekan ammattitaito kyseistä asiaa kohtaan on syntynyt ahkerasti speedpaintingejä tekemällä (niitä pitää tehdä satoja ja satoja ja satoja, jotta oikeasti alkaa automaattisesti tajuamaan miten valo käyttäytyy) ja valokuvaamalla:
Pekka:
valokuvaus on muokannut mielipiteitäni kun on joutunut kaivamaan niitä kivien alta, ei voi ottaa kuvaa jos ei löydy luonnosta oikea valo ensin.. ja voimalassa tehtiin pitkiä päiviä sen armoilla.--
--Hanasaarta tehdessä pilviset päivät voimalassa oli kirous koska mikään ei näytä miltään... aurinkoiset päivät taas maalasi koko tilan syväksi ja kauniiksi.

Amen taas. Pekka viittaa hänen ja Hannes Vartiaisen uuteen lyhytelokuvaan Hanasaari A:han, joka on timanttia.


Jonna:
opimme arvostamaan valoa siinä vaiheessa kun näemme mihin se pystyy ja mitä se antaa, kaikkeen voi olla tyytyväinen ellei tiedä paremmasta.

Pitää olla tarpeeksi rohkea muuttamaan kuvaa, vaikka olisikin kuinka pitkällä sen kanssa. Mikä ei toimi, ei toimi. Sitten syntyi tämä:

Mutta jokin oli taas pielessä..........

Ja alkoi tulemaan tällaista tekstiä:
Jonna:
syön jogurttia JA MELKEIN otin Wacomin kynällä jogurttia suuhun! Taidan seota.

Pekka:
http://www.riemurasia.net/jylppy/media.php?id=60453&c=5
tuosta vähän sekoamisen mallia

Niinpä niin.. Monien vaiheiden jälkeen ollaan nyt tässä tilanteessa:
Jonna:
Pitää puhua niin tajuaa. Sitä sokeutuu jos yksikseen sohii..

Kannibaalin tarina on seuraavanlainen:
Nainen rakastuu palavasti mieheen joka ei rakasta häntä takaisin. He ovat sopineet tapaamisesta joen rannalla, jonne mies ei koskaan kuitenkaan saavu. Nainen odottaa ja odottaa kunnes joenvarsi rehevöityy ja puut sammaloituvat. Poloiset vieraat miehet jotka rannalle eksyvät naisolento napostelee suuhunsa, joskus jopa tahallaan houkuttelee heitä luokseen kuumottavalla laulullaan. Katkeroituneena hän muuttuu pikkuhiljaa puuksi kai itsekin, sammalmättääksi.
(Oiskohan tää kanssa jonkinlainen omakuva, ainakin vähän.)

Tapaaminen supernaisen kanssa

Viime postauksessani puhuin kuinka hienoa on kun "taide yllättää museossa arjen vilskeen läpi hohtavana innostavana tai ajattelua stimuloivana oivalluksena". Tämä oli aika ajankohtainen lausahdus. Haluan nyt hehkuttaa ja suitsuttaa erästä hahmoa, joka on saanut tämän väsyneen digimaalarin silmät vähän avautumaan ja mielen virkoamaan. Kävin eilen Kiasmassa, jossa on juuri avattu Marita Liulian Choosing My Religion -näyttely. Olin koko päivän tehnyt kotona hommia, tapaamatta ketään tai puhumatta kenenkään kanssa (näitä päiviä sattuu joskus elämään ja ne ovat todella kummallisia!). Olo oli täysin turta ja toimintakyvytön, silmät arastivat punaisina näyttöön tuijottamisesta ja päässä humisi. Pelastuksekseni tajusin seisovani Kiasman viidennessä kerroksessa kuuntelemassa kun karismaattinen naistaiteilija kertoi neljän vuoden taideprojektistaan Choosing My Religionista. En osannut odottaa, että itse Marita Liulia olisi paikalla, joten yllätys oli aikamoinen kun sain kuunnella tämän valovoimaisen tapauksen kertomuksia jättimäisestä projektistaan, jonka tekemiseen olisi voinut mennä koko pienisuuri ihmiselämä.

Taiteilija työnsä "Tao, Autumn" edessä.

Sain valtavasti voimaa tuosta kohtaamisesta. Jotain mystistä "I can do this" -asennetta. Oma projektini tuntuu toisinaan isolta kakulta, mutta nyt olo on jotenkin levollisempi, olkoonkin sitten vaikka hetken ajan. Jos joku voi tehdä kunnialla taidenäyttelyn maailman yhdeksästä pääuskonnosta, niin kyllä minäkin pistän yhden digimaalausnäyttelyn pystyyn tuosta vain! (Tosin mulla ei ole neljää vuotta aikaa, eikä ulkopuolista rahoitusta, mutta kuitenkin.)
Tarvitsin Maritaa ja Marita tuli ja pelasti.
Käykää katsomassa näyttely, suosittelen lämpimästi!


Oman taiteellisen työni kanssa olen ihan leppoisassa maanisdepressiivisessä vauhdissa. On päiviä jolloin luulen ajautuvani ahdistavaan umpikujaan, mutta huomaan sen aina olevan vain pimeä tunneli, joka pitää kulkea reippaasti läpi. On myös hetkiä jolloin kohoan astraalitasolle maalaamisessani, unohdan ajan ja paikan, levitoin digitaalisessa taivaassa, mutta sitten taas pamahdan kivuliaasti alas.. Ymmärrän olevani todella kriittinen. Ja tästä johtuen hieman puuduksissa. Olen käynyt keskustelua Pekan kanssa yhdestä ongelmallisesta maalauksestani, jota joskus rakastan ja toisinaan vihaan. Olen tehnyt sitä niin kauan ja niin pieleen! Aloitin sen tyhmästi fiilispohjalta ilman hyvää luonnosta ja tässä sitä ihmetellään kun homma ei toimi.. Sain kuulan rintaani, jäin hankeen makaamaan, MUTTA mä elän vieläkin, en suostu kuolemaan.

Liulian näyttelyn fiiliksen mukaan siteeraten: Tuhannen mailin matka alkaa yhdellä askeleella. Ja eiköhän se eka askel ole otettu jo aikoja sitten.

(Seuraavassa kuvassani on luvassa rakkauden kannibalismia. Lempiaiheeni, :D. Öitä.)

Ammatinvalintakriisi

Meillä kaikilla on varmaan ollut sellainen jossain vaiheessa. Erityisesti luovantyön tekijöillä: sitä kun haluaa niin kovasti luoda ja taiteilla, mutta joskus takuulla miettii, että auttaako siinä ketään. Onko siinä mitään järkeä, onko se lainkaan hyödyllistä?
Itse taisin päästä tästä yli nyt lopullisesti. Ei mulla tosin ole koskaan ollut mitään suurta kriisiä ammatinvalintani suhteen, mutta joidenkin ystävien kanssa tätä kysymystä olen toki useampaan otteeseen pohtinut.

Olen tehnyt tätä mitä nyt teen tarpeeksi pitkään sanoakseni, että teen juuri sitä, mitä minun kuuluukin tehdä. Ainakin tällä hetkellä. Enkä tunne, että minun pitäisi tehdä jotain muuta työtä, joka saattaisi olla jossain mittakaavassa hyödyllisempää. Olen tajunnut, että tämä työhän on erittäin hyödyllistä!

Hyvä ajatus Pekka Himaselta joka on luovan talouden ja filosofian professori:
”Luovuuden tulee yhdistyä etiikkaan, sillä luovuus ei ole narsistista itsensä toteuttamista vaan myös sosiaalista tietoisuutta. Luovuuden kokemus syntyy tunteesta, että tekee jotain aidosti merkityksellistä. Luovaa työtä toteuttaessaan yksilö pystyy hyödyntämään ainutlaatuisia kykyjään ja potentiaaliaan ylittäen koko ajan aiemman tasonsa. Aidosti intohimoinen suhde omaan tekemiseen on välttämättömyys luovuuden kokemuksen saavuttamiseksi.”
Totta. Kuvittajan/taiteilijan on rakastettava työtään, tai se näkyy kilometrien päähän. Tällä alalla on niin paljon kilpailua, että junasta jää hetkessä jos intohimo kuolee. Tämä pistää miettimään, että voiko palomies vihata työtään, mutta olla kuitenkin hyvä palomies. Entä sairaanhoitaja? ...

“Äiti pojastaan pappia toivoi, poika lauloi, lauloi ja joi.” Ja niinhän ne äidit ja sukulaiset aina toivoo kaikenlaista. Lääkäreitä, sairaanhoitajia, opettajia, psykiatreja, poliiseja, palomiehiä jne. tarvitaan aina ja ikuisesti, mutta jos sielu ei ole kunnossa, ei tee mitään terveellä keholla tai mielelläkään. Taiteilijat ovat sielun tohtoreita. Keskellä arkea ja kiirettä ihmiset tarvitsevat kauniita asioita ja ajatuksia, jotka tulevat vähän yllättäen, kuten vaikka ykskaks lehden sivulla upean kuvituksen muodossa tai museossa arjen vilskeen läpi hohtavana innostavana tai ajattelua stimuloivana oivalluksena.

Minulla on satusydän ja yritän herätellä muidenkin vastaavia. Haluan kertoa tarinoita jokaisella kuvallani (ehkä joskus myös kirjan muodossa), luoda maailman jonne hukkua hetkeksi..
Ja kyllä, olen rauhassa ammatinvalintani kanssa. Se vie kaiken vapaa-aikani, mutta se on samalla työtäni ja sen tulokset ovat pitkäkestoisia. Kuvani eivät katoa minnekään, vaan voin nauttia niistä vielä kiikkustuolissa. Toivottavasti myös lapsenlapsenlapsenlapsenikin nauttivat niistä. Olen rakentamassa itseäni, joka tulee olemaan olemassa senkin jälkeen, kun fyysinen minä ei enää ole.
Tietoisesti tai epätietoisesti tämä on aika siisti ajatus!

Hyvää eilistä ystävänpäivää!

Eka kerta

Kuva löytyi! 27.3.2004 klo 0:16 Helsingin Sörnäisissä Wacom lauloi ensimmäistä kertaa.

Milloin oli sun eka kerta?Sitä ollaan niin seesteisen näköistä että.. Oikeesti olo oli tämä: BAILA.

Ideoiden synty

Luovuus ei ole tiedettä, se ei toimi tahdosta ja se voi pettää juuri silloin kun sen kuuluisi toimia...

Luen kirjaa nimeltä "Secrets of digital illustration, a master class in commercial image-making", Lawrence Zeegen. Aion tutkia kirjan kymmentä vinkkiä miten tuottaa ideoita. Katsotaan työskentelenkö Zeegenin mielestä oikein.

1
Valmistaudu toimintaan. Siivoa työpisteesi: laita epämääräiset filut roskikseen ja eksyneet - oikeisiin kansioihin, kynät ja paperit siistiin järjestykseen, kokikset pois näppäimistön läheltä...

-Mulla tämä tosiaankin auttaa. On ihana lopettaa joku projekti, siivota siihen liittyvä data pois alta ja aloittaa elämä puhtaalta pöydältä. Kannatan tätä ohjetta täysiä.

2
Opi ymmärtämään itseäsi. Milloin ja missä saat parhaat ideasi? Milloin pystyt työskentelemään tehokkaasti. Jos et voi keskittyä täysiä musiikin soidessa taustalla, laita huone hiljaiseksi ja keskity tovi ennen kuin Lily Allen taas pauhaa. Kannattaa joskus myös kokeilla pistää puhelin ja netti kiinni. Tämä kuulemma toimii.

-Kun linnoittautuu piiloon ulkomaailmalta, eli mulla se tarkoittaa, että laitan Skypen kiinni, enkä lue sähköposteja, on kyllä aika lungisti omassa pikku tilassaan missä voi hyvin keskittyä. Puhelin mulla on kyllä AINA päällä, eli mulle voi aina soittaa oli sitten päivä tai yö. (Joskus tosin unohdan sen jonnekin, mutta aika harvoin.)
Mun luovuus toimii joko tosi myöhään illalla/yöllä tai aamulla varhain kun sää on parhain. Päivät on puurtamisen aikaa. Päivällä suurin mielikuvitus lepää ja odottaa elämän rajatiloja ja hämäriä hetkiä.

3
Luonnostele. Aina. Ja joka paikassa. Parhaat ideat voivat syntyä yhtä hyvin viattomalla pikku tuherruksella kirjekuoren taakse. Jos tällaista syntyy paljon, sinulla on oikea idea-aarrearkku käsissäsi.

- En luonnostele, enkä joka paikassa. Mutta aika usein nykyään kuitenkin. Luonnosvihkoja voisi ripotella vessaan, keittiöön ja joka paikkaan, jotta ne olisi koko ajan käden ulottuvilla.

4
Jälleen kerran: avaa luonnosvihko ja valkkaa lempparitussisi ennen kuin avaat Photarin (tai jonkun). Kannattaa käyttää aikaa idean hahmotteluun ennen kuin alkaa säheltämään mielivaltaisesti koneella.

- Usein en tee tätä. Olen siinä mielessä tuhma (laiska).

5
Tutki ja kiinnostu uusista asioista. Inspis iskee kun olet kiinnostunut jostain ja saat uusia ajatuksia päähäsi. Oppiminen takaa uudenlaisen ajattelun kehittymisen.

-Luen kirjoja jotka inspiroivat, ainakin henkilökohtaisen elämän elämiseen, mutta kaikkihan kumpuaa sieltä. Leffojakin katson aina kun mahdollista. Ja olen tyytyväinen, ettei mulla ole enää telkkaria. Jos mulla olisi sellainen, olisi se varmasti liian usein päällä. Nyt joudun oikeasti tekemään duunia ja kuuntelemaan laadukasta musiikkia viihdyttääkseni itseäni. Toimiva ratkaisu jälleen. Sitten tapailen mielenkiintoisia ihmisiä, parhaimmat jutut tulevat kyllä heiltä.

6
Älä aina käytä kuvia ratkaistakseni ongelmia. Joskus kannattaa ideoida käyttäen tekstiä. Laita ajatuksia ylös ranskalaisilla viivoilla ja yhdistele ja kaavioi näitä.

-Never done this... Jos multa pyydetään kuvaa, etsin referensseiksi kuvia ja luonnostelen. Harvemmin tosiaan kirjoitan ylös asioita.. Mitenköhän tää edes toimii. Voisi kokeilla..

7
Luo oma referenssi-kirjastosi, missä on sinua kiinnostavia kuvia, lehtileikkeitä, postimerkkejä, tavaroita jne.

-Tätä olen tehnyt, mutta nyt mun kirjasto on toisessa kaupungissa kuin minä. Luotan nettiin useissa tilanteissa nykyään. Kun vakiinnun elinpaikkani kanssa, aion tehdä järkyttävän kokoiset tiedostot kaikista mua inspiroivista kuvista ja lehtileikkeistä. Olen ehdottomasti keräilijä.

8
Hullun lailla työskentely ei ole hyväksi luovuudelle. Luovuus on kuin moottori joka tarvitsee lepoa ja öljyämistä, joten joskus kannattaa laittaa kone kiinni ja mennä oikeaan maailmaan seikkailemaan. Joskus pitää kerätä niitä oikeita kokemuksiakin (NIIN JUST WOWIN ORJAT ja muut!). Käy tilaisuuksissa, juhlissa, tapahtumissa, konserteissa, kirppiksillä jne. Toimii.

-No tässä olen lähes mestari. Lähikuukausien aikana olen ollut erittäin omalaatuisissa juhlissa, Sexhibitionissa (:D), DJ Krushin, N.E.R.D:n ja Rinneradion keikoilla, Kiasmassa, Ateneumin Hokusai ja Hiroshige näyttelyssä, Sinebrychoffin taidemuseossa (Auringonjumalattaren tyttäret, japanilainen naisellisuus -näyttelyssä), kaikissa pikku taidenäyttelyissä mitä tulee vastaan, Artekin 1:1 Prototyyppi -näyttelyssä (jossa pyörii myös mun animaatio, siellä on siis meidän koulun opiskelijoiden töitä) ja juuri viime viikonloppuna Vintage Fairissa missä nainen tanssi nännitasseleissa. Joo. Ainakin tasseleista olen inspiroitunut.. ja burleskista, joka on ollut tosi esillä viime aikoina. Kannattanee touhuta paljon ja vastaanottaa asioita.

Klikkaa mimmiä! Burleski-typykät pukeutuu tasseleihin joissa on tuollaiset pitkät töpsöttimet. Niiden pyörittely on taidetta.

9
Suunnittele aikataulusi huolella jos ideasi eivät tule tuosta noin. Anna oikeasti aikaa ideoinnille ja tutkimukselle. Googleta. Juttele. Hanki tietoa.

-Jeps, oon hyvä ajan kanssa. En osaisi olla epätäsmällinen aikatauluissa, en ainakaan vielä. Mulle on tärkeää tehdä asiat sovittuun aikaan. Noudatan deadlineja kuin kuuliainen koira vaarin käskyjä.

10
Kysy kaverilta tai kollegalta mielipidettä kuvastasi. Joskus joitain asioita ei vain näe omin silmin. Ennen kuin lähettää kuvan eteenpäin kannattaa nukkua yön yli, niin aivot ovat taas freesit.

-Kysyn usein mielipidettä muilta jotka koneeni viereen eksyvät. Pekka on myös mun paras kriitikko ja apu, mutta se ei ole aina maisemissa. Olen kuitenkin oppinut ajan kanssa luottamaan itseeni sen verran, ettei kuva ole ainakaan mikään katastrofi kun lähetän sen asiakkaalle, (vaikkei kukaan olisi sitä siunannutkaan). Mutta olo on kyllä selkeästi varmempi jos joku näyttää kuvalle vihreää valoa. Oli se sitten oikeastaan kuka tahansa, jännä sinänsä.

Onnenlohikäärme ja snadisti digimaalauksen historiaa

Digitaalinen maalaus taisi saada alkunsa kun vuonna 1963 amerikkalainen Ivan Sutherlandin teki Massachusettsin (yritäpä lausua tämän kaupungin nimi pätevästi) yliopiston lopputyönään Sketchpad –ohjelman, jota pidetään merkittävänä alan varhaisena laitteena ja ohjelmana, jossa havaittiin muun muassa tietokoneen mahdollisuus animaatioiden luomiseen.

Hahaa, tässä puuhastellaan Sketchpadilla!

Piirustuslauta RAND otettiin käyttöön vuonna 1961. Erään japanilaisen sanomalehden kirjainmerkkien hallinnasta sai alkunsa mahtava yhtiö Wacom 1980-luvulla. Läpimurtona voi pitää Wacomin paineentunnistavan ja johdottomalla kynällä varustetun piirustuslaudan ilmestymistä 1990-luvulla.

Tältä näyttää pyhä Wacom.

Vuonna 1975 digitaalinen kuvantekojärjestelmä saattoi maksaa huikeat 140 000 Yhdysvaltain dollaria (110 000 €), kun taas vuonna 2005 sellaisen sai itselleen 1 500 dollarilla (1175€).
Nykyään perus Photoshopin saa noin 550 eurolla ja A4 –kokoisen Wacomin n.430 eurolla. Hinnat tulevat koko ajan alas kun softien ja piirtolevyjen käyttäjäkunta kasvaa. Tuotteet myös kehittyvät huimaa vauhtia ja ohjelmia päivitetään tasaisin välein.

Tuosta Wacomin kehittymisestä voisi mainita sen verran, että markkinoille on myös normaalin piirtolevyn ohella Cintiq -malli johon voi piirrellä suoraan, like this:

Hyvä puolihan tässä on nyt ainakin se, että tällä tekeminen tuntuu kuin ihan OIKEASTI OIKEASTI piirtäisi, saat katsoa kätesi huiskintaa ja luomustasi samaan aikaan. Samoin sen väitetään olevan nopeampaa tästä syystä. No, 21" vehjettä voi kokeilla hintaan n.2000 euroa, jej. (12" pikku Cintiqin saa noin tonnilla). Itselläni ei ole mikään kiire hankki tätä herkkua, vaikka kiinnostus laitetta kohtaan on tietty ilmeinen. Mutta ei ruoho ole aina vihreämpää aidan toisella puolen. Vai onko. (Nyt pitää hokea itselleen, että vanhat vehkeet kelpaavat hyvin, jumankauta!)

Digitaalinen piirtäminen ja maalaaminen alkoi yleistyä 1990-luvun lopulta varsinkin kuvittajien, sarjakuvapiirtäjien ja animaatiosuunnittelijoiden keskuudessa. Graafisten alojen opiskelijat opettelevat piirtämään ja maalaamaan perinteisin välinein, mutta saavat koulutusta myös uusiin menetelmiin. Hyvä kuvantekijä ei todellakaan luota pelkästään laitteisiinsa, vaan perinteiset piirustus- ja maalaustaidot ovat kaiken alpha ja omega. Tästä puheenollen, ajattelin luonnostelutaitojani kehittääkseni laittaa aina jokaisen postaukseni yhdeydessä pikku speed paintingin mukaan. Jos sitä ei ilmesty, niin saa antaa piiskaa!

Oikeasti, kaiken tämän höpinän aikana, mulla oli oikeasti vain mielessä Muumit. Ja miksipä ei olisi, ne kun on parhautta.

Muumeissa on jotain sanoinkuvaamatonta, ajatonta taikaa, mikä tuntuu kestävän sukupolvelta sukupolvelle, ja muumien fanien ikäjakaumakin tuntuu olevan valtava. Muumeissa on ehdotonta ja roihuavaa rakkauden lämpöä (Muumimamma), elämänviisautta (Muumipappa), söpöstelyä (Niiskuneiti), itsensä löytämistä (Muumipeikko), jännitystä (Mörkö), neuroottisuutta (Vilijonkka), tuhmuutta ja väärinymmärrystä (Haisuli), jääräpäisyyttä (Pikku Myy), pössyttelyä, seikkailua ja itsenäisyyttä (Nuuskamuikkunen), magiaa (Noita), kekseliäisyyttä (Niisku), luonnonrakkautta (Hemuli), SÄHKÖÄ (Hattiwatit)... eli lähes kaikkea! Jostain syystä nämä valkoiset virtahevot ja isonenät ovat vain puhdasta timanttia, ja timantit ovat ikuisia. (Nyt pitää vain pyrkiä kohden Tove Janssonin luovuuden valoa, ja luoda jotain edes lähelle yhtä mahtavaa, tai ehkä mahtavampaakin... Kunnianhimoa!)


Joka tapauksessa, mulle tuli tänään mieleen muumien jakso "Maailman viimeinen lohikäärme", jossa pikku lohari uiskentelee lammessa ja Muumipeikko pyydystää sen ja laittaa purkkiin. Se olisi halunnut pitää sen itsellään, mutta muistaakseni tarinan opetus oli, ettei mitään noin villiä ja vapaata voi vaan vangita ja Muumipeikko joutuu ankaran henkisen taistelun jälkeen päästämään olennon vapauteen. (Jos muistatte tarinan paremmin, saa jakaa!) Maalasin oman onnenlohikäärmeeni, katsotaan missä vaiheessa päästän sen menemään... Ihmisillä on aina kauhea tarve omistaa kaikkea kamaa ja toisia ihmisiä. Mullakin on ollut vaikeuksia olla itsenäinen lähiaikoina, mutta kaikki mikä kimaltaa ei ole kultaa. Niin kuin Muumit. Pitää osata elää ilman katinkultaa. Pitää uskaltaa vapauttaa onnenlohikäärmeet purkeistaan, sillä meistä löytyy kaikki tarvittava poweri sisältä. KIAI!

Tämä biisi kertoo tästä oivalluksesta :)

Attentione! Painakaa kuvaa, niin näette sen kokonaan!

Luomisen kepeys ja tuska

Mistäköhän se johtuu, että jotkut kuvat syntyvät aivan kuin luonnostaan ja toiset taas...eivät. Tämä on varmasti ammattitaitoa, että aina tulee perushyvää kauraa, mutta silti aivan varmasti myös raudankovilla ammattilaisilla on niitä hankaliakin kuvia, jotka pitää väkivalloin synnyttää. No mulla on monta tällaista työn alla. Olen tajunnut, että olen uusissa (henkilökohtaisissa) kuvissani ehkä vähän turhan kunnianhimoinen ja haluan maalata tarkasti jokaisen mättään ja männynkävyn, joka lopulta johtaa siihen, että kuva on täynnä paljoutta, muttei ehkä sitä punaista lankaa. Eli alan maalaamaan ennen kuin olen päättänyt, mitä kuva sisältää. Sitten siihen kasautuu paljon kaikkea...jännää. On niin paljon iisimpää tehdä vaikka... hmmmm... ihan pelkkä muurahaiskarhu! Ja tänään kaksi sellaista maalasinkin kun päivitin portfoliotani (wow, it´s been a while muuten!). Ne on siinä aloituskuvana, saapuivat maailmaan ilman hikeä ja kyyneleitä. Tai verta.



Mun pitäis jatkossakin tehdä paljon enemmän tällaisia pikkukuvituksia, etten vaan pääse hukkumaan valtavien eeppisten maisemakuvieni alle (joita tulette jossain vaiheessa sitten näkemään, työn alla on tosi monta sellaista, liittyen luonnollisesti lopputyöhöni), sillä kuvittaminen on paljon kiinni itsetunnosta: kun teet jonkun hyvän kuvan, oli se sitten kuinka pieni tahansa, siitä saa hyvät kicksit joka helpottaa duunin aloitusta taas seuraavana päivänä. Kuvien tekemistä voi verrata esim. vieraan kielen puhumiseen: jos saat jutun iisisti kulkemaan, saat intoa jutella lisää. Oikeastaan tämä asia toimii noidankehänä, ihmiset joilla on pokkaa puhua vieraita kieliä, vaikkeivät he olisikaan niin hyviä siinä, onnistuvat siinä helpommin kuin he, jotka jännittävät turhia. Kuvientekijän ja kielienpuhujan pitää onnistua ja tuntea olevansa hyvä tasaisin väliajoin tai homma voi lopahtaa. Sinnikkäällä ja rohkealla tekemisellä itsetunto, ammattiylpeys ja rutiini kehittyy. Joku viisas mies sanoi kerran, että "luonnostele paljon!". Sama mies kai aina sanoo, että pitäisi puhua japaniakin paljon, mutta kumpaakaan en ole vähään aikaan tarpeeksi tehnyt. Nyt kuitenkin tuntuu, että monet asiat saisivat muuttua tässä mun hiukan jämähtäneessä elämässä. Ei jaksaisi pitää mitään jarruja pohjassa, kun baana on niin avoinna edessä.

Eli pitäisi uskaltaa. Ja luonnostella. Ja puhua.
Kokemus luo varmuutta ja hitto vieköön kuinka onkaan iisimpää aloittaa maalaamaan haikaraa kun tekee siitä ensiksi hyvän luonnoksen ja sitten Photari auki ja hanat kaakkoon. Näin toimii digitaalinen maalaus parhaimmillaan. En väitä, etteikö suoraan kuvan aloittaminen Photarissa toimisi, se voi olla joskus tosi hyvä idea, mutta jos pitää tutkia miten saisi itsestään irti sen parhaimman kuvientekijä velhon, kaava olisi kutakuinkin seuraavanlainen:

-LUONNOSTELE
-älä tyydy ensimmäiseen tai helpoimpaan luonnokseen, näe vaivaa eri kuvakulmien, asentojen ja komposition miettimiseen
-ole tyytyväinen luonnokseesi, skannaa se
-avaa Photari (tai muu softa mitä käytätkään)
-väritä kuva
-tee taikasi kunnes se on erittäin hyvä ellei täydellinen
-nuku yön yli (mielellään)
-katso kuvaa levännein silmin, tee korjaukset ja VALMIS!

Tosi helppoa. Tähän pyritään.